Äitienpäivänä varmasti kaikki äidit pysähtyvät miettimään äitiyden ihmettä - vuosi toisensa jälkeen. Blogit täyttyvät äitiydestä kertovia tarinoita, kaikki erilaisia ja omanlaisiaan. Jokainen henkilökohtainen ihana tarina. Lukiessani näitä äitienpäiväpostauksia huomaan paljon samaa itsessäni, ripaus tuosta äidistä ja ripaus tuosta. Toiset äidit kokevat enemmän surua ja vastoinkäymisiä, toiset onnellisuutta. Yksi yhteneinen tekijä meillä kaikilla on niin miehillämme kuin meilläkin: jokaisella on äiti - juuri sellainen kuin on tarkoitettukin. Toisen äiti on välinpitämätön, toisen äiti on läsnäoleva, kolmannella ei ole enää elävää äitiä, mutta kaikilla meillä ON äiti.
Minulla ja omalla äidilläni ei ole erityisen läheinen suhde. Olen myös itse tietoisesti tehnyt toisenlaisia päätöksiä äitiyden suhteen kuin oma äitini aikoinaan. Kuitenkin hän on varmasti ollut paras äiti minulle, siksi minusta on tullut juuri minä. Olen tehnyt päätöksiä miten EN halua kasvattaa omaa lastani ja miten aijon kasvattaa heitä (joskin kaikkia asioita ei pysty päättämään) . Olen pysynyt periaatteissani kiinni ja olen tyytyväinen siitä, että olen oikeasti osannut olla sellainen äiti, jollaisen toivoisin meidän lapsilla olevan jos minua ei olisi. Tosin, äitiydessä kasvetaan koko elämän, erilaisia elämänvaiheita läpi.
Tällaiset kukkaistutukset teimme miehen kanssa omille äideilleimme.
Juuri äsken laitoin pojun nukkumaan. Voi suloisuus kun vuorasi rintakehänsä ja leukansa neljällä pupupehmolelulla ja yhdellä lampaalla. Siihen nukahti mun oma minimies, turvalliseen lapsen uneen rakkaiden pehmolelujensa äärelle.
Tunnen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että saan olla kolmen lapsen äiti komeille ja ihastuttaville miehen aluille.
